Tee toiselle samoin kuin toivoisit itsellesi tehtävän.

Saahan sitä olla ystävällinen ja tehdä vaikka mitä toisen puolesta, mutta ei se mukavaa ole kun itse joskus tarvitsisi apua tai palvelusta, niin silloin ei sitten kukaan mukamas jouda.

Miksi ei vaan osaa sanoa ei?

Minä olen se, joka kuskaa porukat paikasta toiseen, pitää silmällä että kaikki kamat pysyy tallessa reissuilla, se joka odottaa vaikka aamuun asti jotta kaikki pääsevät turvallisesti kotiinsa.
Se, joka tulee tuuraamaan toisen työvuoron, kun olisi vähän sitä ja tätä.
Se, joka varmasti kuuntelee.
Se, joka lainaa rahaa tiukassa paikassa.
Voisin tatuoida otsaani "huoltojoukot".

Olenko siis ystävä? Vai olenko pelkästään itsestäänselvyys? Aina paikalla silloin kun tarvitaan.

Voi olla, että haen jonkinlaista hyväksyntää. Hyväksyntää, jolla saisi tunteen, jotta kuuluu porukkaan. Porukkaan, johon tähän mennessä ei ole oikein tainnut kuuluakaan vaikka mukana pyörinkin. Olen niin sanotusti ihminen, johon kohdistuu lause - No onhan se *nimi*...

Olen varmaan liian kiltti, tietyissä asioissa. Mutta, pitäähän se jonkun nekin paskahommat tehdä.


Eilinen oli taas aika tyypillinen ilta elämässäni.
Pääpiirteittäin näin: Juu, porukalla mennään.. Voisitko sitä, voisitko tätä.. Yrität pysyä porukan mukana, mutta jossain välissä huomaat olevasi kaiken keskellä yksin. Kukaan ei omasta porukasta juuri huomaa, kun liitovaihde on päällä. Asiat rupeaa ärsyttämään, ja yrität esittää kaiken olevan hyvin ja että hauskaa on, jos joku sitä edes vaivautuu kysymään.

En oikein tiedä miksi teen niin suurimman osan ajasta. Vaikkakin on myös niitä kertoja, jolloin en jää kattelemaan, että osaan kyllä lähteä jos ei vaan jaksa.



Eilen tuli myöskin esille asiaa minun ujoudesta.
Mulla on näköjään tapana testata uusia tuttavuuksia, kai sillä tavalla saa jotenkin katsottua onko joku kiinnostunut vai kiinnostunut.
Jos hiljaisuuteni ja vähäpuheisuuteni eivät karkota kyselijää, niin voi olla, että pikku hiljaa rupean juttelemaan vapautuneemmin.

Tässäkin on kuitenkin vaaransa.

Omalla kohdallani vaadin aika paljon luottamusta, että uskallan puhua asioistani.
Yleensä pelkään, en pahinta, vaan juuri sitä että edes se jokin menee pieleen. Jokin pienikin asia, joka saa minut vetäytymään taas kuoreeni. Pieni asia, jonka sisälläni yhdistän siihen, että entä jos tämä ihminen ei ole minun luottamuksen arvoinen

Ja sitten ihmetellään miksi olen niin ujo. Jos tietäisitte mitä kaikkea pienessä päässäni liikkuukaan, ei olisi kovin helppoa olla joku muu minun saappaissa.

Tätä asiaa on jotenkin vaikea selittää, mutta jotain osviittaa tästä saa.

Kuten tämän viikonlopun esimerkkitapauksessa; tunnut olevan ihan mukavan oloinen tyyppi, ja olisi mukava tutustua paremmin kavereina. Mutta ne pienet asiat, ne jotka ovat minulle aika suuria.
Vaikka taitaa nekin mennä kännin piikkiin. En voi mennä sanomaan.

Taidan olla aika hankala ihminen tietyissä asioissa..